sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Onko isovanhemmuus hukassa?

 Marja Hintikka kuulutti mediassa kuinka hän kadehtii toisten isovanhenpia.....Siis missä ovat HYVÄT isovanhemmat jotka hoitavat lapsia, tukevat rahallisesti ja vievät lapsenlapsia vaikka ulkomaille lomareissuille?

No minulla nousi ajatuksia tuosta kaikesta, joten kerrompa meidän tarinan ja mitä asiasta ajattelen.!

Ensin vähän meidän elämästä kun lapsemme olivat pieniä:
Menimme naimisiin 1982 ja asuimme velkaisessa yksiössä joka oli 34 neliötä. Emme omistaneet telkkaria emmekä puhelinta. Huonekkalumme olivat pääasiassa vanhoja tai häälahjarahoilla ostettuja. Minä kävin töissä ruokakaupassa ja ukkoni opiskeli. Hänen valmistuttuaan muutimme työperässä aivan oudolle paikkakunnalle jossa emme tunteneet ketään. Olimme silloin 3 henkinen perhe ja esikoinen oli n.1v. Isovanhemmat asuivat 35km ja 100km päässä. Toinen lapsemme syntyi, mieheni kävi töissä ja minä hoisin kotona perhepäivähoitajana lapsia kunnes syntyi toinen lapsemme.
 Meille syntyi kaikkiaan 4 lasta ja sain olla kotiäitinä yhteensä n. 12 vuotta. Mieheni ei ollut kovapalkkainen vaan keskitulon alle tienaava. Se että pystyin kotiäitinä olemaan tarkoitti sitä että meillä ei ollut rahaa esim. käydä ulkona syömässä, käydä elokuvissa tms. ostaa itselle uusia vaatteita tai koruja, meikkijä tms. Kuitenkin söimme kotiruokaa hyvin ja asuimme omassa ihanassa joskin aravavelkaisessa kodissa. Emme mieheni kanssa harrastaneet mitään mikä maksoi tai vaati paljon ns. omaa aikaa. Lapset sairasteli sillöin tällöin korviaan ym ja yhdellä oli vauvana koliikki. Jos lapsia piti käyttää päivystyksessä lähdimme yleensä koko perhe autolla n. 15 km päähän jonottamaan lääkäriä. Minulla kun ei ollut ajokorttia ja halusin aina olla mukana lääkärireissuilla. Pahimpina aikoina tuntui, että Mäntän sairaalan siivoojatkin tunsi perheemme:)
 Kävimme joskus iltaisin tai viikonloppuisin katsomassa mummuja ja pappoja ja samoin he kävivät meillä. Lapset olivat muutaman kerran yökylässä mummuloissa. Pari kolme lomareissua teki vanhimmat lapset isovanhempien kanssa. Kesällä vietimme silloin tällöin lomaa koko perhe isovanhempien kanssa mökeillä. Lapset saivat kivoja synttäri ym. lahjoja isovanhemmilta. Jos pyysimme isovanhemmilta rahaa johonkin tosi tärkeään he antoivat, mutta emme yleensä pyytäneet vaan pyrimme hankkimaan itse ja elämään varojemme mukaan. Emme myös odottaneet tai kokeneet, että Isovanhempien pitäisi hoitaa lastenlapsiaan.Halusimme itse hoitaa omat lapsemme ja tehdä asioita koko perhe yhdessä. Jos emme voineet ottaa lapsia jonnekkin mukaan niin emme menneet itsekkään. Emme myöskään kokeneet jäävämme jostakin paitsi tai olleet katkeria kellekkään.
Meistä tuli isovanhempia nuorimmaisemme ollessa 9v. Emme siis ole eläneet ns. lapsetonta aikaa ollenkaan ja emme kyllä sitä ole kaivannetkaan. Meillä on tällä hetkellä 6 rakasta lastenlasta. Mielestäni isovanhempien tehtävä ei ole toimia lastenlasten hoitajina säännöllisesti. Mummujen ja pappojen rooli on toiselainen. Auttaa ja tukea perhettä, mutta jatkuva hoitaminen vääristää perheen omaa perhekulttuuria. Jatkuva Isovanhempien läsnäolo aiheuttaa ennemmin tai myöhemmin ristiriitoja. En myöskään ymmärrä että joku voi vaatia tai kadehtia sitä, että mummut ja papat vievät ulkomaille tai ostavat kalliita turvaistuimia ym. tuo kaikkihan on ekstraa ja lahjaa, mutta ei isovanhempien velvollisuutta.

Itse olen kokenut, että kun on kaikkensa antanut omille lapsilleen niin nyt sitten aika nauttia ukkonsa kanssa kahdenkeskisestä ajasta. Kun pitäisi töissäkin jaksaa n.10 vuotta käydä ja ehkä tehdä joitakin reissuja. Itse koin mielekkäänä ja joskus raskaanakin arjen lasten ollessa pieniä, mutta se kasvattija yhdisti meitä. Jälkeenpäin koen kyllä että pienen lapsen kiukuttelut ym. arki on helpompaa kuin se, huoli mikä murrosikäisestä/nuoresta aikuisesta on kun hän on poissa kotoa ja maailma kohtelee kaltoin! Toivon ja uskon, että lapseni tietävät keneltä saavat apua tarvittaessa, mutta yrittävät myös kantaa vastuunsa perheestään ja toimeentulostaan. Ennen kaikkea toivon ja olen kyllä ilokseni huomannut, että lapsemme osaavat asettaa omat lapsensa etusijalle elämän tärkeysjärjestyksessä....Kaikella on aikansa ja lapset ovat pieniä vain hetken :)

Kuvat: Martta Wendelin

12 kommenttia:

Nettimartta kirjoitti...

Suu säkkiä myöden, tuolla viisaudella meidän perhe on elänyt ja pärjännyt. Kovasti samantapainen elämänkaari kuin sinulla, meillä tosin vain yksi lapsi (jo 43-vuotias), eikä yhtään lastenlasta.

Anonyymi kirjoitti...

Minun isovanhemmilla taisi olla molemmilla 24 lastenlasta, tai sinne päin. Saan eri luvut joka kerta kun lasken serkkujani. Hyvä kuin muistivat ripillepääsyä ja valmistumista. Eivätkä kukaan myöskään hoitaneet, ei olisi tullut mieleenkään vannhemmilleni, varmaan. Eikä samaa muistamisrumbaa ole odotettu myöskään kummeilta, tädeiltä tai sediltä.

Arvokkkainta silti oli ajan antaminen silloin kun kävimme koko perhe kylässä ja kiinnostus lapsenlapsia kohtaan. Ja se, että sekä vanhempi sisareni, että minä olemme olleet mummolassa ehkä viikon joskus 10-vuotiaana, ilman vanhempia. Ilman mitään erityisohjelmaa.

Vaatimukset ovat tietysti kasvaneet kun nykyisten isovanhempien kunto on parempi ja rahaa liene enemmän käytössä. Se, että perheessä olisi käytännössä vielä isovanhemmatkin hoitamassa lapsia, ei tee parisuhteellekaa hyvää.

Ei ihmissuhteita mitata tavarassa, matkkoissa,ja matkustamaan ehtii myöhemminkin, ellei vanhemmilla ole siihen aikaa tai varaa. Ihmissuhteita ei mitata noin.

Jos saisin lapsia, heillä ei edes äidinpuoleisia isovanhempia olisi.

Villa Kardemumma kirjoitti...

Meillä on isovanhempien suhteen varsin mielenkiintoinen tilanne. Omat vanhempani eivät ole kertaakaan hoitaneet/ tehneet mitään lastemme kanssa. He asuvat noin 30 km. n päässä. Miehen vanhemmat puolestaan ovat hoitaneet lapsiamme aina vanhempainvapaani jälkeen niin kauan, että jokainen on ollut 3v aloittaessaan päiväkodin! Aivan mahtava pohja elämälle. Rahaa emme ole koskaan olleet pyytämässä ja muksujen hoito tapahtui meidän kodissamme, jossa oli tekemäni ruuat ja puhdas koti aina odottomassa. Miehen vanhemmat asuvat myös n. 30 km. n päässä. Nyt kun lapsemme ovat 20, 17 ja 12 ei liene vaikeaa arvata, kuinka rakkaita mummi ja ukki ovat:)
Omiin vanhempiini heillä ei valitettavasti ole mitään siteitä. Onneksi miehen vanhemmat ovat käsittämättömän ihania isovanhempia ja ihan omasta tahdostaan.
Ps. Emme koskaan ole pyytäneet edes heitä ilta/ viikonloppu/ loma-ajan lapsenvahdiksi. Ne olemme järjästäneet aina itse töitä vuorotellen. 1. Kertaa kävimme kahdestaan yön pois kotoa esikoisen ollessa 15...Se oli sisareni järjestämä hääpäivälahja meille ja hän tuli kotiimme lapsia vahtimaan.

mummeli kirjoitti...

Aivan kui olisi lukenut oman avioliiton alkuvuosia. Ei maallista hyvää, mutta henkistä yhteensitoutumista. Omia lastenlapsia en ole vakituisesti koskaan hoitanut, mutta oaljon olivat mummulassa pienenä ja side mummun ja lasten välillä on luja. Nyt on jo lastenlapsetkin kaikki vanhempia ja minulle juuri syntyi 10 neljännenpolven vauva.
Oikein hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi ja hyvää Ystävänpäivää.

Kirsti kirjoitti...

Hyvää Ystävänpäivää ♥

Jannen Kuvia ja Kuulumisia kirjoitti...

Voi kiitos !! Noin sen pitää mennä.

mustakissa kirjoitti...

Olen kanssasi samaa mieltä, isovanhempien tehtävä ei ole olla lastenhoitajia. Oma isäni kuoli, kun esikoiseni oli 1,5v ja keskimmäiseni juuri syntynyt. Äitini on aina tykännyt lapsista ja ottanut lapsiani, kaikkia kolmea, luokseen aina silloin tällöin ihan vaan koska on halunnut olla heidän kanssaan. Miehen vanhenmmat asuvat tuossa melkein naapurissa, mutta eivät juurikaan ole aikaa lasten kanssa viettäneet. En siis ole odottanutkaan lastenhoitoapua, olen lapset tehnyt ja ajatellut silloin jo heidät itse hoitaa. Mutta lasten takia harmittaa, että heillä on ollut vain mummo, jonka ovat oppineet tuntemaan. Äitini on nyt 80 ja vanhin lapseni 22. Appivanhemmat valittavat, kun lapset eivät käy heillä, mutta mummolla kyllä ravaavat, vaikka tämä asuu kauempana. No, tässä kohtaa voi siis katsoa kyllä peiliin. Suhteet lapsenlapsiin voi luoda, vaikka heitä hoitaisikaan. Yhteinen aika on muutakin.
Kun lapseni aikanaan saavat lapsia, me kyllä mieheni kanssa aikaa heille annetaan, vaikka emme varsinaisiksi hoitajiksi rupeakaan. Sitä voi aina välillä tehdä jotain kivaa yhdessä, ihan vain tavallisessa arjessa:)

Hyvää ystävänpäivää!

Anonyymi kirjoitti...

Olen sitä mieltä, ettei isovanhempien tehtävä todellakaan ole hoitaa lapsenlapsiaan ja maksaa vielä heidän kulujaan . Onko maailma ja käsitykset lasten hoidosta menneet sekaisin ? Tehdäänkö parisuhteissa lapsia isovanhemmille vai pariskunnalle itselleen .
Lapset ovat tänään jotenkin "heitteillä" kun omat vanhemmat eivät kerkeä / jaksa/ halua olla ITSE heidän kanssaan . On harrastusta, työtä jne...
No toki jos isovanhemmat auttavat, niin sehän on vain +++++ mutta ei itsetarkoitus. Olen tavannut todella paljon isovanhempia ,jotka ovat väsyneitä lastenlastensa hoitovastuusta . Annetaan isovanhempien nauttia omasta elämästään, matkustella ja viettää omaa aikaansa heitä vaivaamatta.
Tuikku

Anonyymi kirjoitti...

Olen kanssasi samaa mieltä. On ihanaa, jos on isovanhemmat, jotka ovat kiinnostuneita lapsenlapsistaan. Siinä ovat molemmat saamapuolella. Mutta mielestäni tavallinen arki riittää. Omat lapseni ovat isovanhempien knssa retkeilleet lähilyonnossa, oppineet kalastamaan, marjastamaan jne. Ja pyytämättä ovat isovanhemmat halunneet tarjota näitä elämyksiä. Me taas olemme hoitaneet hoitoasiat, ruuat, muun kasvatuksen. Meidän lapsiahan he ovat. Mutta on ihana asia kun vilpittömästi halutaan olla mukana lasten elämässä. Ja nyt aikuiset lapseni auttavat mielellään ja pyytämättä vanhoja isovanhempia. Näinhän Se kuuluu mennäkin. Mielestäni.

Anonyymi kirjoitti...

Mä ottaisin kiitos yhden mummun tai pappan, jonka kanssa voisimme vaihtaa ajatuksia. Hän voisi olla kiinnostunut meidän lapsista ja meidän lapset hänestä. Hän voisi istuskella meidän sohvalla ja kuunnella lasten juttuja. Mä voisin vaikka pestä hänen ikkunat tai auttaa jossain. Terv. Isovanhempien kaipuuta poteva

MaMMeli kirjoitti...

Kiitos kaikille kommenteista!!! :)

Heli kirjoitti...

Voi miten ihana postaus!! Olen aivan samoilla linjoilla kuin sinäkin, Mammeli!

Itse olen ollut lapsena jonkun verran mummoloissa, isän vanhempien luona pidempiäkin aikoja. Mummo yleensäkin hoiti tosi paljon (LIIKAA!!!!) lastensa lapsia, ei varmaan koskaan kieltäytynyt... Toisaalta nyt mummo on kaikille lapsenlapsille tärkeä ihminen.

Omien lasten kohdalla on kaksi erilaista mummolaa. Minun vanhemmat asuu kaukana, mutta kuitenkin isäni tuli aina täyttä laukkaa sairaalaan katsomaan vastasyntynteitä lapsiamme.. ja äitini oli meillä sen ajan kun olin sairaalassa. Kuitenkaan mikään yli-innokas lastenhoitaja äiti ei ole ollut ja oli aika, jolloin olin siitä hyvinkin katkera... Miehen vanhemmat asuu noin kilometrin päässä meiltä, mutta vähemmän he lapsia hoitivat kuin äitini. Nyt on isäni ja anoppini jo kuolleet.

Olen itse ollut mummo nyt 1,5 vuotta. Lapsenlapsi on rakas ja ihana, mutta en ole häntä edelleenkään ottanut yökylään, ja koen siitä jotenkin huonoa omatuntoa.. ja toisaalta sitten taas en. Tyttäreni ja avopuolisonsa ovat nuoria, ja menojalka vipattaa vielä kovasti.. en kuitenkaan halua antaa mahdollisuuksia baarissa hyppäämiseen, vaan ensisijainen asia elämässä pitää olla se oma lapsi. Toisaalta en edes jaksaisi valvoa öitä huonosti nukkuvan lapsen kanssa. Odotan aikaa, kun tyttönen alkaa jutella ja hänen kanssa voi jo selvittää asioita järkevästi - sitten saa tulla mummolle yöksi. Olen kuitenkin hoitanut häntä heillä kotona ja antanut vanhemmille mahdollisuuden vaikka käydä leffassa kaksistaan - sekin on kuitenkin tärkeää. Eli olen kuitenkin luonut lapsenlapseen hyvän suhteen.

Rahasta: me ollaan miehen kanssa lainattu joskus äidiltäni rahaa, mutta aina tunnollisesti maksettu joka penni takaisin. En itsekään ole ajatellut alkaa miksikään raha-automaatiksi omille lapsilleni, he saavat kyllä pärjätä omillaan sitten kun omilleen lähtevät (vasta esikoinen on omillaan). En tosiaankaan olettanut koskaan, että lapset menisi reissuun tms isovanhempien kanssa (eivätkä kyllä käyneetkään).

Nyt tämän lapsenlapseni kanssa onkin mielenkiintoinen tilanne. Lapsen isän suku on nimittäin todella varakasta sakkia. Heiltä on sadellut tavaraa, vaatetta ja myös niitä ulkomaan reissuja lapselle ja vanhemmilleen... heidän toimestaan on lapselle jo laitettu joku sijoitustili pankkiin ja hankittu vakuutukset, joista lapsi sitten saa aikanaan rahat ulos... Me ollaan vähävaraisia, hyvä kun itse elellään, joten koen välillä tosi isoa huonoutta tästä asiasta. (Sanottava kuitenkin on, että ovat erittäin mukavia ihmisiä kaikin puolin nämä tyttären appivanhemmat!) Mutta väistämättä jossain kohtaa lapsi alkaa tajuta, että toisesta mummolasta saa kaikenlaista, on kesämökit, porealtaat, golfradat ja laskettelukeskukset minne mennä, ja matkoja jne, ja meiltä saa.... no ruokaa kun tulee käymään. En tiedä miten tässä vielä käy, toivon kuitenkin hartaasti, että lapsi osaa arvostaa myös sitä, että saa syliä, haleja, pusuja ja aikaa, vaikka tavaraa ei saakaan.