torstai 12. huhtikuuta 2012

Pala historiaa

Paikkakuntamme vanha ruumishuone on mielestäni kaunis vanha rakennus. Uusi ruumishuone/huoltorakennus rakennettiin joskus 90-luvulla, siihen asti tämä "mökki", jossa on alhaalla kellari, missä vainajia säilytettiin ennen hautausta, toimi ruumishuoneena. Kerron pienen palan historiaa, joka saattaa järkyttää heitä, joille kuolema on pelottava asia.

Pappani toimi haudankaivajana tässä seurakunnassa ja äitini kertoi, että sota-aikana hän oli mukana, kun hänen vanhempansa sulattivat ruumiita talvella tuolla yläkerrassa takan lämmössä. Kun sankarivainaja haluttiin siirtää omaan arkkuunsa, saattoi vainaja olla niin jäässä, että sitä ei saatu mahtumaan arkkuun. Siksi se piti sulattaa, että saatiin se "puupalttoosta" sopimaan uuteen arkkuun. Äitini oli myös lapsena/nuorena kantamassa äitinsä ja isänsä kanssa sellaisia vainajia hautaan, joilla ei ollut omaisia. Isä kuulemma oli toisessa päässä ja he äidin kanssa toisessa. Näistä ajoista ei kuulemma ole äidilleni jäänyt mitään pahoja muistoja.....Tuolla alakerran kellarissa on säilytetty montaa omaistani ennen hautausta. Mummulleni äitini ompelutti uuden kuolinpaidan ja kävi sen isäni avustuksella vaihtamassa vielä ennen hautausta. Tuli kuulemma katumapäälle ja halusi kauniimman, kuin arkun mukana oli tullut. No minä en tuota ymmärrä, kun itse ajattelen, että meidät puetaan taivaassa niin kuin on tarkoitettu:)



Tässä rakennuksessa muuten filmattiin eräs kotimaisen elokuvan kohtaus. Elokuvan nimeä en muista, mutta se filmattiin joskus 2000-luvun alkupuolella. Oiva Lohtander esitti pääosaa siinä elokuvassa. Joten rakennus on nähnyt kaikenlaista. Vanhat rakennukset ovat mielestäni niin persoonallisia ja puhuttelevia.

9 kommenttia:

Miltsu kirjoitti...

Mielenkiintoista kuulla tällaistakin historiaa. Ei tulisi mieleen jos näkisi tuon kauniin rakennuksen ilman taustatietoja :)

Askartelin itte kirjoitti...

Mielenkiintoinen juttu ja ei tosiaan heti uskois ruumishuoneeksi.

Peurankello kirjoitti...

Olipas mielenkiintoista tosiaan! Hienoa, kun kerroit.

Tui Tui kirjoitti...

Elokuvan nimi oli Nyrölä, ja siitä löytyy joitain pätkiä vielä Ylen arkistoista muistaakseni, mun isähän pääsi elokuvaan mukaan muiden vapaaehtoisten kanssa :)

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos. Nyt katson uusin silmin noita "taloja". Hienoa kun kerroit tarinan.
Terveisin Leena H.

Reppanainen kirjoitti...

Voi miten kaunis ruumishuone! Olen ollut yhden kesän töissä hautausmaalla ja silloin joutunut mm. peittämään hautoja. Mitään kammoa en saanut, kuolemahan on vain osa elämän kiertokulkua ja täysin luonnollinen asia. Kun kitki rikkaruohoja sankarihaudoilta niin tuli kyllä entistäkin suurempi kunnioitus sodassa henkensä menttäneitä kohtaan!

Anonyymi kirjoitti...

Minusta on aina tuntunut vieraalta, että väitetään kuoleman olevan suomalaisille tabu, koska olen pienestä pitäen käynyt hyvin usein vanhempieni kanssa hautausmailla ja muistan, miten jo alta kymmenvuotiaana minua piti turistimatkoilla houkutella niistä pois,kun minusta olisi ollut vielä niin paljon mielenkiintoista katsottavaa ja luettavaa hautakivissä.

Samoin vanhempani ja isovanhempani ja tätini ja setäni keskustelivat usein "vainaista" ja myös omasta kuolemastaan hyvin asiallisesti. Tosin he eivät aina käyttäneet sanaa kuolema, vaan "kun minusta aika jättää", mikä mielestäni on yksi kauneimmista kuolemaa ilmaisevista sanonnoista - eikä edes mikään asiaa piilotteleva kiertoilmaus, vaan ihan konkreettinen kuvaus siitä, mitä kuolemassa tapahtuu: sen jälkeen ei enää ole aikaa, vaan iankaikkisuus.

En ole vielä kokenut hautajaisiakaan sillä lailla ahdistaviksi kuin usein kuvataan. Olen ollut onnekas siinä, että kaikki edellä mainitut sukulaiseni ja ystäväni ovat kuolleet iäkkäinä, joten vaikka hautajaisissa onkin ollut runsaasti kaipuuta ja ikävää, niin samalla tunnetta, että lähtijä on samaan aikaan jo saapunut parempiin tervetulojuhliin taivaan kodissa. Voin kyllä kuvitella, että esim. edellisessä viestissä mainittujen sankarivainajien siunaustilaisuuksista en olisi selvinnyt vähääkään seesteisesti. En tajua millä voimalla sen ajan äidit selvisivät ja jaksoivat.

gone to the beach kirjoitti...

Kyllä sitä eri aikakausina on varmaan myös tässäkin asiassa ollut eri käytännöt, kertomuksistasi päätellen.

Ihana, että perheesi jäsenet ovat olleet kantamassa vainajia hautaan siis heitä joilla ole omaisia. Hyvä että näitä vainajia ollut joku saattelemassa.

Tuli mieleen viisaus joka menee jotenkin näin että "eläkäämme siten, että kuolemamme hetkellä hautausurakoitsijakin on surullinen". /Mark Twain.

Tai tällainen:
"Joka kerta kun mainitsit sanan kuolema
aloin pelätä
etten ehtisi
poimia kylliksi kukkia
joilla peitellä sinut
ettei se löytäisi
sinua ennen minua".
-Tommy Tabermann-

Ja vielä yksi:
"Ihmiselämä alkaa huudolla ja päättyy huokaukseen. Mutta huudon ja huokauksen välillä on yllin kyllin tilaa hymyillä."
-Fredrik Wislöff-

Hyvää ja kaunista jatkoa kaikille!

mallamarja kirjoitti...

Kaunis rakennus ja koskettavia tarinoita ihmiselon päättymisestä ja siitä miten sukulaisesi ovat tehneet vainajille viimeisen palveluksen.

Ennenvanhaan oli tärkeä lähettää vainaja iäsyysmatkalleen parhaimmissa vaatteissaan.

Hyvää jatkoa elämälle!